Liettuan suurhetmani ja Vilnon vojevoda Sapieha tuli joukkoineen toiselta suunnalta ja asettui Sanin rannalle.
Näin olivat ruotsalaiset täydelleen saarroksissa.
— He ovat joutuneet kiikkiin! — sanoivat puolalaiset sotamiehet toisilleen.
Sota-asioihin perehtymätönkin käsitti, että ruotsalaiset nyt ehdottomasti olivat tuhon omat, jos eivät saaneet ajoissa apua muualta.
Sen ymmärsivät ruotsalaisetkin. Joka aamu tulivat upseerit ja sotamiehet Veikselin rannalle ja katselivat epätoivoisina toiselle rannalle asettunutta Czarnieckin joukkoa.
Sitten he suuntasivat kulkunsa Sanin rannalle. Siellä olivat vahdissa yötä päivää Sapiehan joukot valmiina ottamaan heidät vastaan sapelein ja musketein.
Ei voinut ajatellakaan Veikselin tahi Sanin yli menoa niin kauan kuin molemmat sotajoukot olivat läheisyydessä. Ruotsalaiset olisivat voineet lähteä palaamaan Jaroslawiin samaa tietä kuin olivat tulleet, mutta he näkivät, että siinä tapauksessa ei yksikään heistä palaisi kotimaahansa.
Alkoi sarja raskaita päiviä ja rauhattomia öitä. Muona alkoi taas loppua.
Czarniecki jätti ylipäällikkyyden Lubomirskille ja lähti laudalainen rykmentti mukanaan Veikselin toiselle puolen tapaamaan Sapiehaa ja neuvottelemaan hänen kanssaan sotasuunnitelmista.
Tällä kertaa ei tarvittu Zagloban välitystä yhteisymmärryksen aikaansaamiseksi kahden johtajan välillä, sillä kumpikin rakasti isänmaataan enemmän kuin itseään, molemmat olivat valmiit sen takia uhraamaan itserakkautensa ja kunnianhimonsa.