— Hyvästä perheestä, ruhtinatar Wisniowieckin hovineiti. Oli aikoinaan kihloissa liettualaisen Podbipientan kanssa, jonka tunsitte…
— Anusia Borzobohata!!! — huudahti Wolodyjowski hypähtäen paikaltaan.
Zagloba hyppäsi myös pystyyn.
— Malttakaa mielenne, herra Michal!
Mutta Wolodyjowski syöksyi kuin tiikeri Kmicicin luo.
— Annoitko, roisto, Boguslawin ryöstää hänet?
— Älkää tehkö minulle vääryyttä! — sanoi Kmicic. — Vein hänet onnellisesti hetmanille pitäen hänestä huolta kuin sisarestani, eikä Boguslaw ryöstänyt häntä minulta, vaan toiselta upseerilta, jonka turvin herra Sapieha lähetti hänet perheensä luo. Jos en muista väärin, niin upseerin nimi oli Glowbicz.
— Missä se mies on?
— Hän on kaatunut. Niin ovat ainakin Sapiehan upseerit kertoneet. Minä olin enimmäkseen tataarilaisineni retkeilemässä Boguslawia vastaan enkä oikein tiedä tapahtumista. Mutta huomaan kiihtymyksestänne, että meitä on kohdannut sama kohtalo, ja sama mies on meitä kohtaan menetellyt väärin. Liittykäämme siis yhteen häntä vastaan yhdessä kostaaksemme! Hän on suuri herra ja etevä soturi, mutta luulenpa, että valtakuntamme käy hänelle ahtaaksi, kun hänellä on kaksi tämmöistä vihamiestä.
— Tässä käteni! — sanoi Wolodyjowski. — Olemme tästä lähin ystäviä elämässä ja kuolemassa! Ken meistä ensimmäisenä hänet tapaa, hän maksaa kahden puolesta. Suokoon Jumala minun olla ensimmäinen, sillä minä vuodatan hänen verensä kuiviin yhtä varmasti kuin amen päättää rukouksen.