— Mitä on tapahtunut? — kyseltiin vartijoilta, joita oli lukuisasti rannalla.
Mutta vartijat eivät tietäneet. Yksi sotamiehistä sanoi kuulleensa hiukan loisketta, mutta kun joki oli aivan pimeässä, ei hän voinut mitään nähdä eikä tahtonut niin vähäisestä syystä hälyyttää koko leiriä.
Tämän kuultuaan Zagloba tarttui epätoivoissaan päähänsä.
— Roch on mennyt ruotsalaisten leiriin! Hän sanoi tahtovansa yllättää vartijat!
— Hyväinen aika, onko se mahdollista! — huudahti Kmicic.
— Ne ampuvat pojan kuoliaaksi, se on varma! — jatkoi Zagloba epätoivoissaan. — Hyvät herrat, eikö häntä voi mitenkään pelastaa? Herra Jumala, poika kuin puhtainta kultaa! Ei ole toista semmoista kummassakaan sotajoukossa! Mitä pälkähtikään hänen tyhmään päähänsä? Oi, Jumalan äiti, pelasta hänet tästä vaarasta!
— Kenties hän selviytyy, kun on näin kovin pimeä! Ehkä häntä ei huomata!
— Odotan tässä vaikka aamuun asti! Oi, Jumalan äiti!
Laukaukset vastakkaisella rannalla harvenivat, tulet sammuivat, ja tunnin kuluttua oli aivan hiljaista. Zagloba käveli rannalla kuin kana, joka on hautonut ankanpoikia, ja repi viimeisiäkin hiuksiaan päästään. Mutta turhaan hän odotti ja käveli epätoivoissaan. Päivä sarasti, joki valkeni, viimein nousi aurinko, mutta Roch ei palannut.