Seuraavana päivänä Zagloba oli edelleen murheellinen ja meni Czarnieckin luo pyytämään, että tämä lähettäisi ottamaan ruotsalaisten leiristä selkoa siitä, miten Rochille oli käynyt, onko hän elossa ja onko hän vankina, vai maksoiko hän hengellään rohkeutensa.
Czarniecki suostui siihen helposti, sillä hän piti Zaglobasta. Hän alkoi lohduttaa tätä:
— Luulen, että sisarenpoikanne on elossa, sillä muuten olisi vesi kuljettanut hänen ruumistaan.
— Suokoon Jumala! — sanoi Zagloba suruissaan. — Muuten ei tuollainen juuri pysy veden pinnalla, sillä hänellä ei ollut vain raskas käsi, vaan pääkin oli kuin lyijyä, niinkuin näkyy hänen teostansakin.
— Oikein! — sanoi Czarniecki. — Jos hän olisi elossa, niin minun pitäisi rangaista häntä kurin rikkomisesta. Hän hälyytti molemmat leirit, eikä ole lupa ruotsalaisiakaan ahdistaa ilman minun määräystäni. Piru vieköön nosto väen, joka aina tahtoo toimia omin päin!
— Hän on syypää, assentior. Rankaisen itse häntä, kunhan vain Jumala antaisi hänen palata takaisin.
— Minä annan hänelle anteeksi Rudnikin tapahtuman vuoksi. Meillä on paljon vankeja, ja minä vaihdan parhaat upseerit Kowalskiin. Menkää te ruotsalaisten luo ja esittäkää vaihtoa. Annan kaksi tai kolme hänen sijaansa, sillä en soisi sydämenne vuotavan verta. Pistäytykää luonani hakemassa kirje hänen majesteetilleen kuninkaalle ja lähtekää pian.
Zagloba kiiruhti iloissaan Kmicicin telttaan ja kertoi tovereille asian. Andrzej ja Wolodyjowski ilmoittivat heti tahtovansa lähteä hänen kanssaan, sillä molemmat olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia. Kmicicistä saattoi sitäpaitsi olla suurta hyötyä senvuoksi, että hän puhui sujuvasti saksaa.
Valmistuksiin ei mennyt paljon aikaa. Czarniecki ei odottanut Zagloban tuloa, vaan lähetti kirjeensä hänelle. Sitten he ottivat mukaansa torvensoittajan ja riukuun kiinnitetyn valkean vaatekappaleen, astuivat veneeseen ja lähtivät.
He etenivät rannasta äänettöminä. Kuului vain airojen loiske ja kolina venheen laitoja vastaan. Zagloba alkoi viimein olla hiukan levoton ja sanoi: