Mutta kuka voisikaan kuvata ruhtinatar Gryzeldan iloa, kun hän saapuneitten joukossa näki Skrzetuskin ja Wolodyjowskin, jotka olivat aikoinaan hänen miesvainajansa toimeliaimmat päälliköt. Molemmat lankesivat hänen jalkojensa juureen kyyneleitä vuodattaen, eivätkä ruhtinattarenkaan silmät pysyneet kuivina. Heräsi muistoja menneiltä ajoilta, kun hänen miehensä, kansan kunnia ja suosikki, täysissä miehuuden voimissa mahtavana hallitsi villiä maan äärtä ja kuin Jupiter vain kulmakarvojaan rypistämällä herätti pelkoa barbaareissa. Niin oli ennen, mutta missä olivat ne ajat? Nyt oli valtias haudassa, maa vihollisten vallassa ja hän istui leskenä onnensa ja suuruutensa raunioilla eläen vain murheessa ja rukouksissa.
Mutta tiedustelujoukot toivat yhä varmempia tietoja siitä, että ruotsalaiset lähestyivät linnoitusta. Ryhdyttiin tekemään valmistuksia puolustautumista varten. Skrzretuski ja Wolodyjowski määrättiin toimiin muureilla, koska he tunsivat ruotsalaiset ja näiden sodankäyntitavan. Zagloba kohotti innostusta ja kertoi vihollisesta niille, jotka sitä eivät vielä tunteneet, ja semmoisia sotilaita olikin Zamośćiessa koko joukko.
Zagloba näki pian, mikä linnanpäällikkö Zamoyski oli miehiään, ja tämä puolestaan mieltyi suuresti häneen ja kysyi kaikissa asioissa häneltä neuvoa, etenkin kun hän oli kuullut ruhtinatar Gryzeldaltakin, miten ruhtinas Jeremi aikoinaan oli pitänyt Zaglobaa arvossa ja nimittänyt häntä "vir incomparabilis". Joka päivä saivat kaikki pöydässä kuulla Zagloban kertovan entisistä ja nykyisistä ajoista, sodasta kasakkain kanssa, Radziwillin petturuudesta ja siitä, miten hän oli tehnyt herra Sapiehasta huomattavaan asemaan päässeen miehen.
— Neuvoin häntä, — kertoi hän, — pitämään aina taskussaan hampunsiemeniä ja pureskelemaan niitä tuon tuostakin. Nyt hän on niihin niin tottunut, että hän vähän väliä pistää siemenen suuhunsa, puree sen rikki ja sylkäisee kuoret pois. Tätä hän tekee yölläkin joka kerta kun herää. Siitä lähtien on hänelle siinä määrin lisääntynyt järkeä, että hänen lähimmät tuttunsa eivät tunne häntä entiseksi.
— Kuinka niin? — kysyi Zamoyski.
— Hampussa on öljyä, ja se nousee syöjän päähän, jossa öljymäärä lisääntyy.
— Mitä te puhuttekaan! — sanoi eräs upseereista.
— Öljy menee vatsaan eikä päähän.
— Est modus in rebus! — vastasi Zagloba. — Pitää juoda mahdollisimman paljon viiniä: öljy, ollen kevyempää, pysyy koko ajan pinnalla, ja viini, joka muutenkin menee päähän, vie mukanaan sinne jokaisen hyödyllisen substanssin. Tämän konstin neuvoi minulle hospodaari Lupulo. Kuten ehkä tiedätte, tahdottiin minut Valakiassa hänen jälkeensä panna hospodaariksi, mutta sulttaani, joka tahtoo, että hospodaareilla ei olisi perillisiä, pani minulle tämän vuoksi erään ehdon, johon en voinut suostua.
— Lienette syönyt aika paljon hampunsiemeniä itsekin? — sanoi siihen
Zamoyski.