— Menkäämme! — sanoi Sadowskikin. — Oikeastaanhan minun olisi ollut peitettävä silmänne, niinkuin tapana on, mutta meillä ei ole täällä mitään salattavaa, ja jos olette vilkaisseet valleille, niin sitä parempi.
He lisäsivät vauhtia ja olivat pian Gorzycissa kuninkaan asunnon luona. Portilla he astuivat alas satulasta, ottivat lakit päästään ja lähestyivät taloa, jonka edustalla oli itse kuningas.
He näkivät siinä monta kuuluisaa kenraalia. Siellä oli vanha Wittenberg, Douglas, Lewenhaupt, Müller, Eriksen ja monta muuta. Kaikki istuivat kuistilla kuninkaan takana ja katselivat Kaarle Kustaan keksimää näytelmää. Roch sai silloin juuri kahdennentoista vastustajansa maahan ja seisoi läähättäen, hikisenä ja nuttu repaleisena. Kun hän näki enonsa Kmicicin ja Wolodyjowskin kanssa, luuli hän heidänkin joutuneen vangiksi ja jäi suu auki sekä silmät selällään heitä katsomaan, mutta Zagloba viittasi hänelle kädellään, että hän olisi rauhallinen, ja astui tovereineen kuninkaan eteen. Kun Sadowski oli esitellyt tulijat ja nämä syvään kumartaneet kuten tapa ja etiketti vaati, antoi Zagloba Czarnieckin kirjeen.
Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea. Lähettiläät katselivat sillä välin häntä uteliaasti, sillä he eivät vielä koskaan olleet häntä nähneet. Kuningas oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvonsa olivat tummat kuin italialaisen tahi espanjalaisen. Hiukset, jotka olivat kiiltävän mustat, valuivat pitkinä suortuvina korvien yli hartioille. Silmien välke ja väri muistutti mieleen Jeremi Wisniowieckin, kulmakarvat vain olivat suuresti ylöspäin kohoavat aivan kuin hän olisi myötäänsä ihmetellyt. Siinä kohti, missä kulmakarvat yhtyivät, muodosti otsa melkoisen kohopaikan, mikä teki hänet leijonan näköiseksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli tavallisuudesta poikkeava mies, yksi niitä, jotka maan päällä kulkiessaan jättävät verisen jäljen. Noissa kasvoissa oli ylevyyttä ja hallitsijan ylpeyttä, jalopeuran voimaa ja nerokkuuden leima, puuttui vain lempeä hymy huulilta ja se sydämen hyvyys, joka luo kasvoihin lempeän valon sisältäpäin kuin alabasterimaljakon sisään asetettu lamppu.
Kuningas istui nojatuolissa jalka nostettuna toisen päälle ja luki hymyillen Czarnieckin kirjettä. Äkkiä hän nosti silmänsä, loi katseen herra Michaliin ja sanoi:
— Tunsin teidät heti: te tapoitte Kannenbergin! Kaikkien silmät kääntyivät heti Wolodyjowskiin, joka kiersi viiksiään, kumarsi ja sanoi:
— Palvelukseksenne, teidän majesteettinne!
— Arvonne? — kysyi kuningas.
— Laudalaisen rykmentin eversti. — Missä palvelitte aikaisemmin?
— Vilnon vojevodan sotajoukossa.