Kuninkaan silmät alkoivat salamoida. Zagloba katseli häntä hämmästyneenä eikä ymmärtänyt, miten noin äkkiä kirkkaalta taivaalta oli alkanut sinkoilla salamoita. Mutta sitten alkoi hänen sydämeensä hiipiä pelko, hän kumarsi ja lausui vain:
— Kiitämme teidän majesteettianne!
Sitten hän lähti ja hänen jäljessään Kmicic, Wolodyjowski ja Roch
Kowalski.
— Lempeä! Lempeä! — puhui Zagloba. — Mutta ennenkuin osaat varoakaan, ärähtää jo kuin karhu. Kaunis loppu! Toiset tarjoavat lähtiäisiksi ryypyn, mutta tämä tarjoaa hirsipuuta! Koiriahan hirtetään, mutta ei aatelismiehiä! Oi, Jumala, Jumala! Raskaasti olemme rikkoneet kuningastamme vastaan, joka oli, on ja on oleva isämme, sillä hänellä on Jagiellon sydän! Ja semmoisen kuninkaan ovat petturit hylänneet mennäkseen veljeilemään merentakaisen kummituksen kanssa! Se on oikein meille, parempaa emme ole ansainneet. Hirsipuu! Hirsipuu! Hänet itsensä olemme jo painaneet seinää vastaan, niin että tuskin henki hänessä enää pihisee, mutta hän uhkaa vielä miekalla ja hirsipuulla! Odotahan! Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! Tulee teille vielä ahtaat paikat. Roch! Sinun pitäisi saada korvillesi tahi selkääsi, mutta annan sinulle nyt anteeksi, sillä sinä esiinnyit kuin ritari ja lupasit häntä edelleen ahdistella. Tule tänne, niin suutelen sinua! Olen sinuun tyytyväinen!
— Kas, kun enokin on tyytyväinen! — sanoi Roch.
— Hirsipuuta ja miekkaa! — puheli Zagloba edelleen. — Ja sen hän sanoi minulle päin naamaa! Onpa teillä suojelija! Noin suojelee susi pässiä… Ja milloin hän sitä puhuu? Silloin, kun jo on henkihieverissä. Ottakoon lappalaiset neuvonantajikseen ja pyytäköön niiden välityksellä pirulta suojelusta! Mutta meitä auttaa Pyhä Neitsyt! Kun on semmoinen auttaja, niin me heidät jokaisen otamme niskasta ja vedämme kuin ravut pyydyksestä.
YHDEKSÄS LUKU.
Kului muutamia päiviä. Kuningas oli yhä jokien yhtymäkohdassa ja lähetti joka suuntaan lähettejä linnoituksiin ja kaikille kenraaleilleen ja päälliköilleen viemään määräyksiä, että jokaisen oli riennettävä hänen avukseen. Muonaa kuljetettiin Veikseliä pitkin, mikäli mahdollista, mutta sitä ei tullut riittävästi. Kun kymmenkunta päivää oli kulunut, alettiin syödä hevosia, ja kuningas kenraaleineen joutui epätoivoon ajatellessaan, miten käy, kun ratsumiehillä ei ole hevosia, eikä tykkejä saada kuljetetuksi. Kaikkialta tuli sen lisäksi huonoja sanomia. Yli koko maan oli kapinan liekki niin leimahtanut kuin koko valtakunta olisi tervattu ja sytytetty palamaan. Pienemmät joukko-osastot eivät voineet tulla avuksi, sillä ne eivät uskaltaneet lähteä liikkeelle. Liettua, jota Pontus de la Gardie oli rautakourin pitänyt kurissa, nousi yhtenä miehenä. Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli alistunut, heitti myös ensimmäisenä ikeen niskastaan ja oli esimerkkinä koko valtakunnalle sankaruudessa, kestäväisyydessä ja uhrautuvaisuudessa. Aatelis- ja talonpoikaisjoukot eivät hyökänneet vain kylissä olevien ruotsalaisten joukkojen niskaan, vaan kävivät kaupunkienkin kimppuun. Turhaan ruotsalaiset kostivat julmasti, turhaan he hakkasivat pois kädet vangeilta, polttivat kylät, pystyttivät hirsipuita ja tuottivat Saksasta kidutuskojeita kapinallisten kiduttamista varten. Ken joutui uhriksi, hän kärsi ja kuoli, mutta jos hän oli aatelismies, kuoli hän sapeli kädessä, jos oli talonpoika, kaatui viikate kädessä. Ja ruotsalaisten veri virtasi kaikkialla Suur-Puolassa, kansa asui metsissä, naisetkin tarttuivat aseihin. Rangaistukset herättivät vain yhä suurempaa raivoa ja kostonhimoa. Pellot jäivät viljelemättä, ja kauhea nälänhätä levisi yli maan, mutta enimmän siitä kärsivät ruotsalaiset, jotka olivat kaupungeissa suljettujen porttien takana eivätkä uskaltaneet lähteä niistä.
Myöskin heidän mielensä alkoi lannistua. Masowiassa olivat asiat samalla kannalla. Syvällä metsissä asuvat ihmiset jättivät mökkinsä, asettuivat väijyksiin teitten varsille ja kaappasivat muonakuormat ja sananviejät. Pikkuaateli Podlasiessa yhtyi tuhatlukuisin joukoin Sapiehaan. Lublin oli liittoutuneitten käsissä. Kaukaa Rusjista tuli tataarilaisia ja näiden mukaansa pakottamina kasakoita. Kaikki olivat jo varmoja siitä, että ennemmin tahi myöhemmin Kaarle Kustaasta ja Ruotsin pääarmeijasta on jäljellä vain suuri hauta kansan kunniaksi ja kauheaksi opetukseksi niille, joiden mieli tekisi hyökätä Puolan kimppuun. Katsottiin sodan jo lähestyvän loppuaan, ja oli niitä jotka sanoivat Kaarle Kustaan voivan pelastua ainoastaan siten, että luovuttaa lunnaikseen Puolalle Liivinmaan.
Mutta äkkiä Kaarle Kustaan ja ruotsalaisten asema parani.