He kulkivat kuin petolintujen parvi, jotka kaukaa ovat vainunneet haaskan. Ei koskaan oltu kuultu edes arojen tataarilaisten keskuudessa tämmöisestä vinhasta kulusta. Sotamiehet nukkuivat satulassa, söivät ja joivat laskeutumatta maahan. Hevosia syötettiin käsistä. Joet, metsät, kylät, kaupungit vilahtelivat ohi. Kun talonpojat kylissä tulivat ulos mökeistään katsomaan sotajoukkoa, oli se jo kiitänyt ohi ja kadonnut pölypilveen. Kuljettiin yötä päivää ja levättiin vain sen verran kuin oli välttämätöntä hevosten takia.
Viimein Kozienican luona he kohtasivat kahdeksan ruotsalaista eskadroonaa. Laudalaiset, jotka kulkivat etumaisina, näkivät ensimmäiseksi vihollisen ja hyökkäsivät heti kimppuun. Toiset seurasivat jäljessä.
Ruotsalaiset luulivat olevansa tekemisissä joittenkin sissijoukkojen kanssa ja antautuivat taisteluun avoimella kentällä. Kahden tunnin kuluttua ei ollut jäljellä ainoatakaan elävää sielua, joka olisi voinut mennä maakreivin luo ja ilmoittaa Czarnieckin olevan tulossa.
Sitten puolalaiset jatkoivat matkaa entistä hurjaa vauhtia Magnuszewin luo. Vakoojat olivat nimittäin saaneet selville, että Badenin maakreivi koko sotajoukkoineen oli Warkassa.
Wolodyjowski lähetettiin yöllä tiedustelujoukon kanssa ottamaan selville, miten sotajoukko oli asettunut ja mikä oli miesten lukumäärä.
Tämä retki ei ollut ensinkään mieleen Zagloballe, kun ei kuuluisa Wisniowieckikaan koskaan ollut tämmöisiä määrännyt. Vanha soturi murisi, mutta lähti mieluummin Wolodyjowskin kanssa kuin jäi toisten joukkoon.
— Elimme kultaista aikaa Sandomirin edustalla, — sanoi hän venyttäytyen satulassa. — Syötiin, nukuttiin ja katseltiin kaukaa saarroksissa olevia ruotsalaisia, mutta nyt ei ole aikaa edes nostaa tuoppia huulille. Tunnen minä sotataidon antiquorum: suuren Pompeiuksen ja Caesarin, mutta herra Czarniecki keksii uusia tapoja. On vastoin kaikkia sääntöjä tärisyttää ruumistaan satulassa niin monta päivää ja yötä yhtämittaa. Nälkä saa jo mielikuvitukseni nousemaan kapinaan, niin että tähdet minusta ovat kuin puuroa ja kuu on silavanpala. Hitto vieköön tämmöisen sodan! Totisesti, olisin valmis nälissäni syömään oman hevoseni korvat!
— Huomenna, jos Jumala suo, lepäämme voitettuamme ruotsalaiset!
— Mieluummin ruotsalaiset kuin tämä rasitus! Oi, Herra Jumala! Milloin suot rauhan tälle valtakunnalle ja lämpimän nurkan sekä tuopin lämmitettyä olutta vanhalle Zagloballe?… Huoju vain, vanhus, hevosen selässä, huoju, kunnes huojut hautaan… Eikö siellä kellään ole nuuskaa. Pärskäyttäisin tämän uneliaisuuden pois sierainten kautta… Kuu paistaa niin päin naamaani kuin tahtoisi katsoa vatsani pohjaan asti, vaikka en ymmärrä mitä se sieltä etsii, missä ei mitään ole. Hitto vieköön tämmöisen sodan, sanon sen vieläkin!
— Kun enosta kuu näyttää silavanpalalta, niin enopa voisi syödä sen! — sanoi Roch.