— Tottakai, sanoi äiti huoaten, olen juossut aina sepän luota saakka.
Kaikissa huoneissa oli pimeä, ovet niiden välillä olivat auki. — Istukaa tänne, Tine, sanoi äiti, ja Tine istuutui hänen jalkojensa juurelle nojaten päänsä klaveerin tuolia vastaan.
Äidin sormet kiitivät koskettimilla.
— On kummallista, mutta on kuin en voisi kestää iloa kuin tunnin kerrallaan.
Vähitellen taukosivat alkujuoksutukset, ja äiti lauloi:
Joka lapsi, mi tänne syntyy, hän syntyy vain kurjuuteen. Joka lehti, mi puuhun puhkee, se puhkee vain kuihtuakseen.
Joka kerta kun rakkaus huumaa
olemuksemme, tuskaa se tuo.
Heti kun sana lemmen syntyi
ei enää se hehkua luo.
Kudos onnen, min kätemme kutoi, kudottaissa se murtui jo. Joka kerta suudeltaessa toist' tarkoitti suutelo.
— Se laulu on niin surullinen, sanoi Tine. Äiti oli hetken vaiti, sitten hän sanoi:
— Tiedättekö, mitä toivoisin, Tine?