— Että voisin kirjoittaa laulun, joka olisi yhtä surullinen kuin elämä.
Hän vaikeni taas; valkoiset kädet loistivat koskettimilla:
— Mutta on viisaasti harkittu, ettei onnesta ole monikkoa.
— Ihmeellistä se onkin.
Äiti istui pää käsien nojassa.
— Ei, sanoi hän, sillä ei ole kuin yksi onni. Isä kulki hämärissä huoneen läpi kuin varjo.
— Ettekö tahdo valoa? sanoi hän.
— Nyt sytytämme, vastasi äiti.
Ja Tine sytytti lamput.
— Nyt pannaan pasianssia, sanoi äiti ja unohtui korttiensa ääreen tuntimääriksi.