Kevättouko versoi, mutta rukiin laiho kasvoi ylpeänä ja suorana ja täytti illan nuoren vihreän vahvalla tuoksulla.
Puihinkin tuli lehtiä, ja kaikki silmut puhkesivat, mutta ilma kävi kylläiseksi ja raskaaksi; ja elävän maan povesta nousi höyry kohden taivaan sineä, joka pimeni ja tummeni.
Äidissä oli vaeltamistauti.
Hän käveli kävelemistään.
Äkkiä saattoi hän pysähtyä.
— Tine, sanoi hän, on kuin maa huokaisi.
Puutarhassa puhkesivat liljat, korkeina ja solakkoina ne seisoivat ja niiden makea hengähdys täytti hämärtyvän yön.
Lammikosta nousi höyry mullan tuoksusta kylläisenä, kuin maan henkäysten kuuma virta. Kiiltävät ruusuköynnökset kiertyivät pitkin valkean huvimajan seiniä, ja lehdet puhkesivat levittäen aisteja huumaavan tuoksunsa.
Ja kaikkialla, joka katolla lensivät valkeat kyyhkyset parittain, ja poppeleissa ja pensaissa kutsuivat linnut toisiaan.
— Mennään eteenpäin, sanoi äiti.