Hän ja Tine kulkivat kirkon takaa lehdon läpi — sitä kutsuttiin paratiisiksi — ja sieltä kukkulalle.

Äiti poimi vaieten kasteisia kukkia.

Kaikki oli jo viheriäistä, ja pelloista, lehdoista ja kaikista soista kumpuili usva pimenevää taivasta kohti.

Taloja ja asumuksia näkyi heidän jalkojensa juuressa ja valkea kirkko, jonka ääriviivat näyttivät kadonneen maasta lähtevän höyryn raskaaseen kosteuteen.

Äiti katseli kaartuvaa taivasta ja sanoi:

— Tine, tähdet eivät tahdo tätä katsella.

He kulkivat takaisin lehdon läpi.

— Ilma on niin raskas, sanoi äiti.

— Se johtuu seljapensaista, sanoi Tine.

— Mennään kirkkomaalle, sanoi äiti.