Takimmaisena tallusteli Jens-renki. Hänen housunsa riippuivat takaa niin surkeasti kuin olisi hän tullut surua valittamaan.
Kaikkien lähdettyä pesi äiti kätensä lammikossa.
Tine oli mennyt suklaata hakemaan.
— Lapsikullat, juodaan se heti, niin on siitä päästy — — —
Lapset olivat juosseet pois ja hän oli yksin.
Hiljaa meni hän sisään ja avasi isän kirjeen.
Hitaasti otti hän sen esille ja luki:
— Tuntuu niin kummalliselta toivottaa sinulle onnea, mutta toivotan sinulle parasta, mitä elämä voi antaa. Fritzisi.
Äidin pää painui jälleen.
Hän ei itsekään huomannut, että hänen kätensä vähitellen hävittivät kukkaisnimen pöytäliinalta.