Pitäjänvoudin vaimo oli ensimmäistä kertaa ulkona pojan kuoleman jälkeen. Hän oli juhlallinen kuin virsikirja. Aamulla hän oli lähettänyt voiruukun.
Miesväkeä ei ollut ollenkaan.
— Fritz, sanoi äiti, syntymäpäivänäni ainakin tahdon olla rauhassa.
— Yksi ainoa mies vaikuttaa häiritsevästi laverrukseen.
Jespersenin perhe istuutui keskelle huvimajaa, jossa rouva Jespersen lupaa kysymättä hetken kuluttua oli tarkastellut lahjat.
Stina-neiti painoi miesmäisen suunsa äidin poskea vastaan niin kovasti että melkein teki kipeää.
Ja hämillään mumisten jotain, joka puoleksi oli onnentoivotus, puoleksi anteeksipyyntö, pisti hän hajuvesipullon äidin taskuun.
— Hyvä Jumala, sanoi hän, tuskin itsekään tietäen mitä puhui, mitä onkaan elämä.
Helena neiti oli pelkkää nuorekasta levottomuutta.
Ei ollut sitä lahjaa, jota hän ei olisi viehkeästi sovitellut omaan pukuunsa.