— Kun totuttaa lapsia istumaan ruokapöydän ääressä, täytyy totuttaa heitä pitämään kyynärpäät ruumiissa kiinni syödessään.
Ateria oli päättynyt, ja kahvi vietiin puutarhasaliin.
Lapset olivat syösseet ulos ruokasalista niin että kompastuivat toisiinsa käytävässä.
— Mutta, sanoi Anne-täti — hän oli tuskin ehtinyt istuutua — en voi unhoittaa Margaretheä, tuota kaunista, vilkasta, pientä tyttölasta.
— Kauneimmille käy aina huonointen, sanoi äiti kaataessaan kahvia kuppeihin.
— Mutta, sanoi Bothilde-täti, tässä pitäjässähän tapahtuu sellaista joka vuosi.
Äiti hymyili kahvipannun takaa:
— Niin, montakin kertaa.
Bothilde-täti istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:
— Eihän meikäläinen voi sellaista käsittää. Mutta Jumalan kiitos, eihän meillä ole sellaisen kanssa mitään tekemistä. Anne-täti sanoi: