* * * * *
Tätien lähdettyä tuli toinen aika.
Äidin ystävättäret tulivat vierailulle. He olivat sen kartanon tyttäriä, jossa äiti oli saanut kasvatuksensa. He olivat kuin kirjavia pitkämatkaisia lintuja.
Viikon päivät loistivat heidän päivänvarjonsa puutarhan käytäviltä.
Ikkunat olivat auki, niin ettei taloa ja puutarhaa mikään erottanut; outoja nimiä kuuli kaikkialla, ja posti toi kirjeitä, joiden päällekirjoituksia ei kukaan keittiössä osannut lukea.
Se oli vuoden valoisin aika.
Ystävättärillä oli yllään vannehameet, jotka lasten mielestä muistuttivat Amaliegadin ylösalasin käännetyitä kynttiläkruunuja, ja pitkäliepeiset vaipat. Lähtiessään ajelemaan oli heillä kamelikurjensulat päässään kuten Zampalla, pienellä hevosella, jonka lapset olivat nähneet Augustenborgissa, ja joka osasi istua pöydän ääressä ja soittaa pienellä kellolla kun halusi ruokaa. Kaikki ystävättäret puhuivat taukoamatta, eniten kuitenkin lady Lipton.
Hän asui kaukana vieraassa maassa ja hänellä oli monta rikasta ja ylhäistä tuttavaa. Isä talutti aina häntä päivällispöytään.
Mutta syötyään joivat he kahvia puutarhasalissa, ja lady Lipton puheli. Hän kertoi Rachelista, jota rakasti, ja Tuileriain keisarihovista ja kaikista kaukaisista ja ihmeellisistä ihmisistä — äidin kuunnellessa.
— Kerro vielä, sanoi äiti, ja lady kertoi; suuren maan runoilijoista, joiden joukossa hän eli, sen taiteilijoista, joiden taideteoksia hän omisti, ja varsinkin nuoresta ihmeellisestä itämaisesta runoilijasta, jonka hän oli tavannut suuressa kaupungissa, missä monet ihmiset tapaavat toisiansa, ja jonka valokuva oli hänen pöydällään vierashuoneessa. Hänestä tahtoi äitikin mieluimmin kuulla.