— Etkö osaa yhtäkään hänen runoistaan? sanoi äiti.
— Yhden ainoan, sanoi lady.
— Lausu se, sanoi äiti.
Lady nojautui taaksepäin tuolillaan, ja hiukan vierasvoittoisella kielellään, joka antoi sanoille harvinaisen soinnun, lausueli hän hitaasti:
Sua lemmin kuin meri lempii aavaa rannikkoa, jota aallot sen huuhtoo, sitä suojaten, peittäin sen ainaisella, iankaikkisella suutelolla. Kuten suudella lempivä voi, mi kantapäästä ain kiireelle asti sulohuulin ruumista lemmittynsä siks koskettaa, kokonaan sen että omistaa vois autuudess' ainaisessa. Niin sinua lemmin ma — niin.
Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii rusopilviä illan, sylihinsä ne sulkee, ja kuollen, viimeisen kerran ihanuutta maan kurjan tervehtää.
— Osaathan toisenkin, sanoi ladyn sisar.
— Niin, sanoi lady, osaan toisenkin.
Ja samassa asennossa, liikkumatta, lausui hän, ja hänen alttoäänensä kaikui pehmeämpänä:
Yöt pitkät kun yksin ma vuoteella lepään eik' kasvojain kenkään nää, ei silmiäni, jotk' kuivat ovat — Ma aattelen silloin: Minut kuolo jos korjais, kenties tulisit sa ja polvistuisit leposijani ääreen, kävisit kätehein, jota kaihdat nyt, kätehen, mi on kylmä, ja korvaani, joka ei kuulla voi enää, sa kuiskaisit kuten kuiskit ennen: Miten sentään sua lemmin — Leviäis hymy huulille vainaan.