Äiti oli istuutunut ja silmät suurina hän tuijotti eteensä kädet ristissä polvilla. Sitten hän sanoi:
— Lausu se vielä, kunnes sen opin.
Lady nauroi.
— Osaathan sinä sen nyt jo, sanoi hän.
— Niin, viimeisen.
Ja äärettömän hellästi, melkein kuulumattomasti, lausui hän uudelleen vieraat sanat. Kädet olivat yhä ristissä polvilla:
Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii rusopilviä illan, sylihinsä ne sulkee, ja kuollen, viimeisen kerran ihanuutta maan kurjan tervehtää.
Kaikki olivat hetken vaiti.
Sitten sanoi lady Lipton:
— Mutta kuvalleen hän on kirjoittanut sen runon, jota eniten rakastan.