— Ihanaa, ihanaa, huusi äiti.
Kaikissa pensaissa leimusi sinisiä ja punaisia liekkejä ja äiti seisoi itse keskellä kenttää. Valkeat kasvot olivat ylöspäin kääntyneet ja hänen kätensä olivat koholla.
Sitten sanoi hän äkkiä:
— Mutta tähdet ovat vieläkin kauniimmat.
Ja ilotulituksen hitaasti sammuessa ja pensaitten pimetessä, katselivat he ylöspäin elokuun tähtiä.
— Näytä nyt meille kaikki tähtesi, sanoi lady Lipton.
Äiti pudisti päätään:
— Ei, sanoi hän, nyt ollaan vaiti.
Hän jäi seisomaan ja ystävättäret olivat hekin vaiti. Vähitellen he menivät sisään. Huoneissa oli pimeä ja kylmä. He istuutuivat kaikki arkihuoneeseen, eikä kukaan puhunut. Vihdoin sanoi äiti:
— Luulen, että tähdet ovat olemassa murheellisia varten; jotta he huomaisivat, ettei sureminenkaan hyödytä, sillä surummekin on liian pieni.