Perästäpäin hän pelkäsi pihtihäntiä ja riisuutui ilkoisen alastomaksi.
Elonaikakin meni, ja syyskuun hiljaiset, seesteiset päivät saapuivat, ja puutarha oli loistava ja aivan äänetön. Ei hyttynenkään laulanut lemmelle.
Äiti istui enimmäkseen valkeilla portailla auringon paisteessa ja Tine askarteli puutarhassa hänen jalkojensa juuressa. Puistokäytävän poppeleihin tuli keltaisia lehtiä; näytti siltä kuin ne olisivat pidentyneet kuulakkaassa ilmassa. Äiti kyyristyi kokoon kylmässä:
— Varjot ovat käyneet niin pitkiksi, sanoi hän.
Tine sitoi ruusut seiniin kiinni ja katseli kenttää.
— Niin, sanoi hän, kesä on mennyt.
Mutta äiti tuijotti aurinkoisia kukkalavoja, joissa mikään ei värähtänyt, kaikki vain loisti, lehdet, asterit ja myöhäiset ruusut. Hän virkkoi:
— Tine, yhdessä paikassa on kuitenkin rauhaa: kuolemassa.
Tuli varhain pimeä. Tine, äiti ja lapset menivät puiston läpi, vainioiden yli, joiden ojat olivat täynnä karhunmarjaköynnöksiä.
He eivät nähneet ketään. Kaikkialla oli äänetöntä. Heidän takanaan syttyivät valot kylän mökkien ikkunoissa. Samassa kaikuivat iltakellot.