Äiti pysähtyi; lapset hiipivät lähemmäksi häntä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyivät vain laajat kentät ja tuolla, hämyssä, kylän hiljaiset valot. Taivas oli pimeä ja tähdetön.
Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Sitten sanoi äiti, joka näytti niin pitkältä pimeässä:
— Tiedättekö Tine, tänne pitäisi viedä ne ihmiset, jotka kärsivät.
Mutta vähän ajan perästä hän sanoi — ja ääni oli äärettömän väsynyt —:
— Eikä se kumminkaan auttaisi. Luulen, että maan kauneus vain lisää sielun kärsimyksiä:
— Ei ole mitään lohdutusta.
He kulkivat eteenpäin hämärän peittämien vainioiden yli. Kellojen soitto oli tauonnut, eikä kuulunut muuta ääntä kuin parin koiran haukuntaa. Sitten sekin vaikeni.
— Mennään kotiin, sanoi äiti.
Mutta kotiin tultuaan leikkivät lapset yöpaitasillaan sirkusta keskellä arkihuonetta.
* * * * *