Mutta äiti itki hänen lähdettyään ja lapset olivat pelon vallassa, kuin olisi siellä käynyt aave.
— Teki vain mieli nähdä teitä, sanoi hän mennessään, kumarsi taas ja suuteli äidin kättä.
Vieras oli tullut saadakseen mainita heitä, jotka olivat kaukana …
… Mutta äiti jäi istumaan keskelle joulukäryä, nuoruuden kirjeet helmassa. Koulumestarin Tine istui jakkaralla hänen vieressään.
Äiti kertoi kihlausajastaan.
Hän oli tullut maaseudulta, mitään ei hän ymmärtänyt eikä ketään tuntenut ja vieras hän oli hänen ylhäisyytensä vanhassa talossa.
Kaikki oli uutta ja pelottavaa, uunit ja seinäpaperit huoneissa; toisen kerroksen salissa oli Oehlenschlägerin kuva.
Siellä oli vasta elämää, kynttilät säteilivät alinomaa ruunuista, anoppi kulki mustassa sametissa, ja vanha sukuvaakuna oli kirjailtu joka tyynylle, pöydillä oli hopeakannuja, seinillä tauluja kuin taidekokoelmassa.
Äiti liikkui siellä arkana.
Mutta kihlajaisissa, kun maljoja juotiin ja Hänen Ylhäisyytensä itse oli sepittänyt juhlarunon, silloin hiipi äiti alas portaille, niille, jotka johtivat Oehlenschlägerin luo ja sinne hän istuutui itkemään; kasvot käsissään hän itki itkemistään.