Ah, äiti, mi kärsit itse kuin kukka hento, mi äkkiä taittuu, ah, äiti, mi itse lemmit, jää luokseni nyt, suru sydäntäni kun jäytää.
Etähälle käy ihmisen tie, kovat askeleens' olkoot — Ah, lapsuudenmuistot, kera riemunne tulkaa ja lieventäkää — edes tuokioksi — sydänsuruni kaikki. Ah, lapsuudenmuistot, anon hartaasti teiltä: sydäntuskani lieventäkää.
Mutta äidin suurin päivä oli jouluaaton edellinen päivä.
Sillä se oli köyhien päivä.
Aamusta alkaen — tämä oli varmasti vuoden ainoa päivä, jolloin hän nousi näin varhain — pani äiti riisiryynejä pusseihin, kahvipapuja ja sokeria paperitötteröihin.
Vaaka oli pöydällä ja Tine punnitsi.
Vääryyttä ei saanut tehdä kenellekään, ja yhtä paljon oli pantava joka pussiin.
Mutta äiti lisäsi annoksia, eivätkä ne koskaan tulleet kyllin suuriksi:
— Herra Jumala, sanoi hän, onhan joulu vain kerran vuodessa.
Kun kaikki pussit olivat täytetyt, ei talossa ollut enää sokeria eikä kahvipapua.