— Sillä me panimme omiamme, sanoi äiti, kun muuten ei riittänyt.
Iltapäivällä tulla köpittivät mökkiläiseukot. Ikäänkuin hiipimällä he tulivat taloon. Puukengät jätettiin riviin eteiseen ja eukot tulivat sisään sukkasillaan, sanomatta sanaakaan, saivat vain lahjansa, antoivat veltosti kättä ja sanoivat:
— Kiitos.
Mutta äiti oli toimessaan ja uteli mitä miltäkin puuttui.
Lastenkamarissa ei ollut montakaan tarpeetonta riepua mökkiläiseukkojen lähdettyä.
— Tine kulta, sanoi äiti: kai me jostain itsekin saamme mitä puuttuu.
Hän vaipui nojatuoliin, pyysi avaamaan kaikki ikkunat, pirskoittamaan hajuvettä huoneisiin.
— Sillä nähkääs, lapsi kullat, sanoi hän: puhtaimmassakin on vihreän suovan haju.
Isä käski palvelustytön pyyhkiä kaikki lukot.
Vanhemmat moittivat toisiaan lempeästi. Isä väitti äidin nyt lahjoittaneen pois viimeisen omaisuutensa. Mutta äiti ei jäänyt vastausta vaille: