Vähitellen yhtyivät siihen kaikki, äidin ääni kohosi heidän hitaasti kulkiessaan kuusen ympäri.
Kaikkien kasvot olivat kääntyneinä ylöspäin joulukuusen kynttilöitä kohti.
Puolipimeästä yhtyi äkkiä lauluun isänkin ääni niin ihmeellisen tummana kuin olisi se tullut jostakin kaukaa.
Äiti lakkasi kuullessaan hänen äänensä. Sitten jatkoi hän jälleen, tuijottaen kuusen kynttilöihin.
Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohden matka vie.
Laulu lakkasi.
— Äiti, laula yksin, sanoi vanhin poika.
— Niin, eikö rouva tahtoisi laulaa yksin, sanoi miehevä Mari, jolta tietämättään kyyneleet lakkaamatta valuivat.
— Mielelläni, sanoi äiti.
Ja irroittamatta katsettaan joulukuusen kynttilöistä, lauloi hän puoliääneen — hän yksin, toisten liikkuessa vieläkin hitaammin: