Hän oli noussut ja käärinyt huivin hartioilleen.
Hiljaa astui hän lumen peittämille puutarhaportaille. Tine seurasi häntä. Heidän edessään uinui puutarha, valkoisena ja äänettömänä. Äiti seisoi kauan, kasvot ylöspäin, katsellen tähtiä.
— Rouva, sanoi Tine, missä on Betlehemin tähti?
Äiti ei vastannut. Ehkei hän kuullutkaan kysymystä.
— Näetkö Venuksen, Tine? sanoi hän.
Ja taas he seisoivat vaieten.
Ei kuulunut ainoatakaan ääntä valkoisessa puutarhassa. Hiljaiset kentät nukkuivat. Äänettöminä vaelsivat tähdet niiden yllä.
* * * * *
Joulun jälkeen tuli lukemisen aika. Tine tuli hämärissä ja sai kuulla kirjojen sisällyksen.
Äiti istui lieden ääressä, valkoiset kädet ristissä polvien ympärillä. Hän kertoi ja sepitti uudestaan. Ei ainoakaan kirja voinut sanoa sitä, mitä hän ajatteli.