Oehlenschläger oli sidottuna mustiin, juhlallisiin kansiin, ja sen sivuilla oli monta merkkiä. Äiti osasi murhenäytelmät melkein ulkoa, mutta hän luki niitä kuitenkin yhä uudestaan. Kun hän nosti katseensa kirjasta lasten kuunnellessa, näyttivät hänen silmänsä kahta suuremmilta.
— Äiti, lue vielä, sanoi vanhin poika.
— Eikö lapsia panna milloinkaan nukkumaan, sanoi isä oveaan avaten.
- Kyllä, Fritz, heti paikalla, vastasi äiti lukien edelleen.
Hänen äänensä oli hellä kuin surullinen hyväily, ja silmissä oli kyyneleitä.
Mieluimmin hän luki Thoran jäähyväisiä Hakonin ruumiille.
Tine istui ja nyyhkytti kuin hylje.
— Pannaanko lapset nukkumaan?
— Paikalla, Fritz, paikalla.
Ja äiti jatkoi lukemistaan.