Hieno ja kaunis oli talo, suuri ja leveä keskellä valkeata kenttää, viheriäksi maalatun veräjän takana.
Joskus he poikkesivat pitäjänvoudin luo.
Pitäjänvoudin "eukko" katosi heti keittiöön.
Hän tervehti kuulumattomalla äänellä, ojensi kostean käden, josta ei saanut otetta ja meni keittiöön huolehtimaan ruuasta. Kymmentä minuuttia ei oltu pitäjänvoudin luona, ennenkuin pöydät notkuivat. Siellä sai aina kylkipaistia, sianlihaa ja punajuuria. Leivänviipaleet olivat suuria kuin kartat.
Pitäjänvouti oli lihava ukko, joka käytti takkia käydessään kerran ehtoollisella tai markkinoilla Augustenborgissa, muuten oli hän paitahihasillaan. Ei hän milloinkaan puhunut, mutta nauroi aina niin että koko ruumis hytkyi.
Äiti istuutui epätoivoisena sianlihaa syömään.
Mutta kotiintullessaan täytyi hänen aina saada lasillinen punaviiniä, jotta rasva painuisi.
Vuodet olivat vierineet, ja aina olivat vierailut pitäjänvoudin luona samanlaisia, vaimo meni keittiöön hyvää päivää sanottuaan, ja ukko alkoi heti äidin nähtyään hohottaa, niin että pieni välihuone tärisi.
Mutta sitten eräänä päivänä, hämärissä, laahautui raskas vaatekäärö arkihuoneeseen kotona. Eikä vaatekäärössä ollut muuta kuin esiliinoja ja suuri vaippa ja pieni vaippa. Se ei päässyt pitemmälle kuin kirjakaapin viereiselle tuolille, mutta siihen se vaipui kuin raskas tyyny, ja vaatekäärö itki itkemistään.
Kaikkien noiden vaatekertojen sisästä tuli itku hiljaa ja taukoamatta.