— Sen pojan kävelemistä, sanoi äiti.
Viimeisessä talossa asui Elsebeth.
Hän oli kylän vanhin henkilö. Varmaankin sata vuotias. Tuvassa oli niin hiljaista, että kissakaan ei lasten mielestä uskaltanut kehrätä. Tai ehkä se oli unohtanut sen taidon.
Sillä sekin oli vanha ja makasi sängyn vieressä. Mutta kun se suvaitsi aukaista harmaankeltaiset silmänsä, olisi luullut sen tietävän paljonkin asioita.
Ennenmaailmassa oli Else kehrännyt — kehrännyt kehräämistään.
Mutta nyt oli rukki pantu syrjään. Se seisoi pieluksen vieressä. Se oli kuin pysähtynyt kello.
Elsebeth nyökäytti päätään äidille tämän astuessa sisään.
Ääni tuli syvältä raskaasta rinnasta:
— Niin, täällä minä istun, sanoi hän.
— Mukavastihan istutte, Elsebeth, sanoi äiti.