Rouva Jespersen istui korokkeella ja kutoi suojusliinoja. Siinä hän oli istunut siitä saakka kuin perhe oli kylään saapunut. Suojusliinat loistivat valkoisina joka huonekalulta ja joka tuolilta.
Minne ikään lapset asettuivatkin istumaan, oli heidän sieltä noustessaan suojusliina tarttunut harvoin mainittuun ruumiinosaan.
— Poika kulta, sanoi äiti ja asetti suojusliinan taas paikoilleen. Joka tuolinistuin oli päällystetty Helena neidin kirjailemalla kanavakankaalla. Helena neiti ompeli aina monivärisiä tähtiä erilaatuiselle kankaalle.
Rouva Jespersen puhui holsteinilaista murretta — sillä sieltä hän oli kotoisin.
— Joskus maailmassa oli hän ollut kamarineitsyenä Rantzau'illa. Kukaan ei tiennyt, minkä vuoksi hän heistä erottuaan oli asettunut juuri tähän kolkkaan.
Hänellä oli aina läikesilkkinen puku yllä ja hän täytti kokonaan leveänojaisen mahonkituoIin. Tukanlaite oli kuin valtaistuin, lapset luulivat, että se oli samanlaisena hänen nukkuessaankin. Käsivarsissa oli meripihkaiset rannerenkaat.
Hän astui alas korokkeelta vain kirkkoon lähteäkseen. Silloin pukeutui hän silkkiseen viittaan, jonka päällä oli kudottu liinanen.
Kun kahvi tuotiin pöydälle, täytyi Helena neidin aina työntää syrjään monet pukukaavansa.
Ne olivat harmaasta käärepaperista. Hän tarvitsi niitä täydentääkseen alati vajavaista vaatevarastoaan. Hän kävi kaksi kertaa vuodessa Flensburgissa ja palasi sieltä pää täynnä puseronmalleja, joista hänellä sitten riitti työtä seuraavaksi puolen vuoden ajaksi.
Skotlantilaismallisia kankaita hän eniten rakasti.