— Oi, oi, sanoi rouva Jespersen, Stina ei suo itselleen milloinkaan rauhaa.
— Mutta täytyyhän olla kärsivällinen.
Helena neiti järjesti leivokset pienelle posliinivadille; joka leivoksen asettamiseen tarvitsi hän senkin seitsemän pientä kädenliikettä.
Kahvia keittäessään hän juoksi yhtämittaa keittiöön ja takaisin taas ja laverteli lakkaamatta. Helena neiti laverteli taukoamatta koko vuoden, eikä ollut sitä siunattua sielua, joka viimeisenä päivänä joulukuuta olisi voinut sanoa mitä hän oli puhunut.
— Niin, pienokaisella on intonsa, sanoi rouva Jespersen.
Kun kahvi oli tuotu pöytään, ilmestyi Stina neiti äkkiä, istuutui mahonkituolille oven viereen; tällaisia tukeva-istuimisia tuoleja oli kolme, — muut istuimiksi kelpaavat esineet olivat hontelot juuresta punotuin selkänojin — sillä Stina neiti istuutui painavasti ja tarvitsi jotain kestävää alleen.
Hän hörppäsi kahvinsa ja katosi taas. Leivosvadilta katosi aina muutama rinkeli. Ne jaettiin palkintoina ompelukoulussa. Stina neidin ei ollut tapana varastaa, mutta leivoksia hän varasti tilaisuuden sattuessa. Jos se oli mahdotonta, osti hän sokeririnkilöitä leipurilta.
Ne annettiin saparopäille. Ainahan joku oli saanut paitansa valmiiksi.
Äidin tultua eteiseen, pisti Stina neiti päänsä ulos kouluhuoneesta — vähän ummehtunutta ilmaa tulvahti pienestä, valkeaksi kalkitusta huoneesta — hän tahtoi aina suudella äitiä ennenkuin lähdettiin. Äiti oli ainoa aikaihminen, jota hän suuteli.
Vanhin poika kompastui neljääntoista puukenkään porstuassa: