— Tuota kömpelöä poikaa, sanoi äiti.
Hän ei koskaan opi käyttäytymään.
Stina neiti jäi seisomaan kynnykselle ja nyökäytti päätään, mutta Helena neiti taivutti sirolla kädellään syrjään akkunalla olevat kukkaset ja hymyili vain.
— Äiti, sanoi vanhin poika, heidän tultuaan tielle, Stina neidillä on samanlaiset kulmakarvat kuin isäntärengillä.
Stina neidillä oli miehen kulmakarvat ja nuoren tytön silmät.
Äiti kuunteli mielellään nuorimman poikansa puhetta. Hän puhui aivan äidin omaan tapaan; samat lauseet, sama sanajärjestys, pikkuvanhan arvokkaaseen tapaan, jota olisi voinut pitää viisautena. Ja alituisesti näkyi hänen päänsä, joka oli liian suuri ruumiiseen verrattuna, äidin hameen vieressä.
Heidän tullessa kotiin lastenkutsuista, tahtoi äiti aina kuulla juhlaa kuvattavan.
Hän istuutui lempituoliinsa keskelle arkihuoneen lattiaa, kuin olisi istuutunut herkullisen pöydän ääreen.
— No, sanoi hän, kertokaapas nyt.
Ei kukaan lapsista tahtonut suoda toiselle suunvuoroa.