Isä avasi vihdoin huoneensa oven.
— Stella, sinä turmelet sen pojan täydellisesti, sanoi hän. Eihän lasten sovi arvostella kaikkea kehdosta pitäen.
— Fritz, enhän voi estää lasta näkemästä.
Isän ovi sulkeutui jälleen.
Melkein aina oli se lukossa, ja lapset tuskin tiesivät, miltä sen takana näytti. Sillä he tulivat sinne niin harvoin ja siellä oli pimeä. Huone oli pohjoisen puolella eikä aurinko koskaan paistanut sinne. Huonekalut olivat tummaa mahonkia. Isä astuskeli enimmäkseen — edes takaisin lattialla.
— Kuka siellä, sanoi hän vavahtaen, jonkun tullessa sisään.
— Minä vain, vastasi joku lapsista, joka tuli kirjaa hakemaan.
Ja isä astuskeli edelleen lattialla, samojen seinien sisäpuolella.
Hän rakasti kuumia huoneita, ja hänen kätensä olivat kuitenkin kylmästä valkeat.
Päivällispöydässä, kun joku lapsista puhui, saattoi hän äkkiä herätä ajatuksistaan. — Hän istui aina hienon punalakkisen punaviinipullon takana —: