Hän katseli huvimajaa valkeine pylväineen. Kesäkuussa hänen syntymäpäivänään kiertyivät vihreät seppeleet näiden pylväiden ympäri.
— En näe enää montakaan kesää, sanoi hän.
— Tottakai, sanoi Tine.
Mutta äiti jäi tuijottamaan huvimajaansa ja jäisiä niittyjä sen takana.
En, sanoi hän, ja puhkesi itkuun, hän, joka rakasti valoisaa elämää.
– – –
Emo, pääs joka painoit,
kun saapui murhe,
ja silmäsi suljit,
kun lankesi hämy
liki sua sekä meitä —
Ah äiti,
sidotaan yhä ruusuja siellä,
sidotaan sulokukkia, ruusuja
pilareiden valkeiden ympäri —
ah, kiedotaan kukkia,
äiti —
vuoks toisten.
Mut talven valtaa
et kestää voinut;
et aikaa, kun kuolleet
oli maa sekä sydän.
Sä läksit.
Kohoaa toki siellä
heleät ruso-ruusut —
Toki toisille kasvaa
siell' loistavat ruusut.
– – –
Kun Jesperseniltä oli tultu vähän eteenpäin, teki tie mutkan kirkon edustalla.
Siinä oli majatalo, valkoinen kuten naapurinsa, kirkkokin. Sen ovi oli vihreä, kirkonovi taas oli musta.