Vasemmalla puolelle oli paja. Se oli omituisen neliskulmainen, katto kuin musta patalakki. Mutta pajan sisässä oli yötä ja liekkejä.
Vanhin poika pujahti usein pajaan sunnuntaisin. Silloin siellä oli äänetöntä ja rauhallisen tyyntä, seinät olivat kuin seinät ikään, ovi oli vain ovi ja kivet kiviä, sepästä oli tullut oikea valkoinen mies, joka iloisena ja pyylevänä istui pajarakennusten ulkopuolella.
Hän katseli kirkkoon meneviä.
Mutta maanantaina oli paja taas täynnä mustaa yötä ja punaista tulta. Eikä poika ikinä olisi uskaltanut mennä sinne, jossa sanottiin sepän liikkuvan mustana varjona palkeitten mustien aaveiden keskellä.
Oikealle kädelle mennessä tultiin koululle. Se näytti saavan tukea kirkolta, turvautuen sen ystävälliseen huolenpitoon.
Koulun portaille oli siroteltu hiekkaa. Ovi liikkui niin kevyesti saranoillaan. Jo eteisessä kiilsi kaikki. Seinät, katto ja lattia kiilsivät. Ei kukaan muu saanut paikkoja niin häikäisevän puhtaiksi vihreällä suovalla kuin koulumestarin Tine.
Oikealla puolella oli kouluhuone. Sieltä kuului alituinen sorina. Lapset istuivat riveissä aapiskirjojensa ja katkismustensa ääressä, kummallakin puolella käytävää kuin miesväki ja naisväki kirkossa. He hikoilivat ja tuoksuivat kaiken tietorikkautensa ääressä. Vanha koulumestari poltti piipussaan väkevää tupakkia ja hikoili hänkin. Hän hikoili taukoamatta, ja uunin piti kuitenkin olla hehkuvan kuuma.
Tullessaan koulun eteiseen, raotti äiti ovea:
— Hyvää iltaa, koulumestari, sanoi hän.
— Täälläpä on lämmintä.