Lapsilta riisuttiin päällysvaatteet, ja he olivat hippasilla isossa kamarissa. Toista niin sopivaa lattiaa ei tähän tarkoitukseen ollut. Sillä huone oli niin avara kuin sali ja tuolit olivat seinissä kiinni eivätkä juoksua estäneet.
- Lapsikullat, sanoi äiti kotona: en ymmärrä mikä koulumestarin huonekaluissa on, mutta ne ovat niin ystävällisiä.
Tine otti kupit esille ja Tine johti leikkiä.
— Ylös taas, ylös taas, huusi hän. Vanhin poika oli kaatunut.
— Kas noin, nyt keikahtaa poika kumoon, sanoi äiti.
— Ylös taas, ylös taas, huusi Tine.
— Tine, mitä teette pöytäliinoillenne? sanoi äiti, joka taas oli vajonnut uuteen tuoliin. Niihin hän aina vajosi koulumestarin luona ollessaan.
— Minä en milloinkaan saa liinojani noin valkoisiksi, sanoi äiti ja pudisti epätoivoisena päätään.
Hänen omansa olivat aivan yhtä valkoiset, mutta koulumestarin pöytäliinat näyttivät hänestä aina valkeammilta. Kaikki oli hänen mielestään valkeinta ja kauneinta koulumestarin luona — sänkyjä lukuunottamatta. Ne olivat korkeimmat koko kylässä.
— Ihme, että voivat sellaisissa vuorissa nukkua, sanoi hän kotiin tullessaan.