Sängyt olivatkin todellisia vuoria, niissä oli lukemattomia punaisella päällystettyjä tyynyjä ja kotikutoiset lakanat.
— Minä tukehtuisin, sanoi äiti.
Lukkarin muori oli ylpeä sängyistään. Morsiuslakanansa hän näytti kaikille. Hän oli alkanut kutoa niitä tyttönä ollessaan, ja Tinen ristiäisissä ne olivat kehdolle levitetyt.
— Sellaista se on, sanoi muori silittäen lakanoita, kun katselee omien kättensä töitä.
Nyt hän oli saanut vohveliraudat käsiinsä. Äiti tunsi tuoksun.
— Saammeko vohveleita? sanoi äiti nostaen olkapäitään. Tämä oli hänen tavallinen eleensä — äkkinäinen ja kevyt — milloin hän odotti saavansa jotain hyvää syödäkseen.
— Ihanaa, sanoi hän.
Ensimäiset vohvelit tuotiin sisään ja kahvi höyrysi. Äiti istahti hevosjouhiselle sohvalle aivan kuningas Fredrik seitsemännen kuvan alle. Siinä hän riippui molempien laillisten aviopuolisoittensa välillä.
Lapset pantiin istumaan tuoleille pöydän ympäri. Kahvi poltti heidän kieltänsä. Vohveleita he tuijottivat lakkaamatta.
— Katso kuppiasi, huusi äiti vanhimmalle pojalle.