— Herranen aika, antaa pojan istua, sanoi Tine.
Äiti ravisti päätään. Hän on yhtä saamaton kaikissa elämän kohtaloissa.
Siitä tulee hänen onnettomuutensa.
Mutta Tine nauroi silittäessään hänen hiuksiaan:
— Ehkei hän ole sitä vierailta perinyt, sanoi hän.
— No, Tine, sanoi lukkarin muori.
Mutta äiti nauroi ja nosti kauniit kätensä, joissa täydet verisuonet sinersivät.
— Ei, totta se onkin, kädet ovat kauniit, mutta niissä on peukalo keskellä kämmentä.
Lukkarinmuori silitti niitä:
— Ne eivät olekaan arkiaskareita varten, sanoi hän.
Mutta äiti oli äkkiä käynyt vakavaksi: