Ihmiset epäröivät.
— Heittäkää pirun nimessä narttu järveen, komensi Majesteetti.
Ja majesteetin rouva sai "mennä järveen" ja kahlata rantaan. Äiti nauroi pakahtuakseen. Koulussa laulettiin yhä. Se kaikui niin murheellisena
Jokainen, jonka toivo palaa aarteisiin taivaan ylhäisen, se, joka korkeuteen halaa maailman loiston hyljäten. Hänelle taivas majan soi, jot' aika hävittää ei voi.
— Niin, sanoi lukkarin muori keskellä kreivitärjuttua — hän ajatteli hautausvirttä —:
— Heidän täytyy laulaa se — kuoropoikien takia.
Mutta äiti tiesi muutakin kreivittärestä ja Hänen majesteetistaan.
Hän jatkoi juttujaan.
Hän kertoi, kuinka kuningas valtakunnanneuvostossa oli heittänyt asiapaperit suoraan pääministerin kasvoihin, ja ne olivat lentäneet oikeusministerin korvan ohi, Mutta hulluinta on sentään kreivittären.
— Appeni sanoo hänen kuuntelevan valtakunnanneuvoston ovien takana.