Poika näytteli Haakonia ja myöskin kavaljeeria Ninon'issa. Hän sekoitti säkeistöt, hän huusi ja kuiskasi. Uuni oli vastanäyttelijänä. Lukkarin vanha uuni seisoi leveämahaisena ja vakavana. Poika lensi sen edessä, vannotti sitä ja lausui runojaan.
— Kas poikaa, kas poikaa, huusi äiti, joka oli pakahtua naurusta tuolillaan.
Ulkona kuului lasten puukenkien kolina. Koulupäivä oli päättynyt. Äiti juoksi ikkunaan katsomaan: Valkealla pihamaalla temmelsivät ja tappelivat lapset:
— Pirun vekaroita, sanoi koulumestari sisääntulossaan ja nakutti otsaansa hiukan käyrällä piipunvarrellaan.
— Oi, oi, sanoi äiti. Ne näyttävät kirpuilta lakanalla.
Kirput olivat hänen lempieläimensä kaikissa vertauksissa — ne olivat kerrassaan hänen lempieläimiään. Jos joku lapsista nosti hartioitaan, sanoi äiti heti paikalla ja pyhällä innostuksella: Sinussa on kirppuja. Ja hän riisui lapsen alastomaksi, tarkasteli hänen ruumistaan, joka vaateparren ja joka laskoksen. Kirppua ei löytynyt. Mutta ajojahti tuotti hänelle huvia.
— Pue vaatteet yllesi taas, sanoi hän, inhoittava eläin on päässyt karkuun.
Mutta jos pieni musta eläin todella löytyi ja hän oli saanut sen kauniiden kynsiensä väliin, katseli hän sitä mielellään kauan ja sanoi:
— Antaa sen mennä.
… Lukkari istuutui suureen nojatuoliinsa ikkunan ääreen. Äiti istuutui häntä vastapäätä, hämärän hiljaa laskeutuessa.