— Laulakaa vähän, sanoi vanhus. Hänelle tuotti suurta iloa, kun "rouva" lauloi.
— Laulakaa se rakkauslaulu, sanoi Tine.
— Tine on rakastunut, nauroi äiti.
"Se rakkauslaulu" oli irlantilainen sävel. Sanat olivat unohtuneet.
Äiti yksin osasi ne. Ehkäpä hän oli ne itse sepittänyt. Hän lauloi:
Valo auringon kaunis on, kilo kuun voi sorea olla, kun yössä äänettömässä yli vierivän virran se valuu. Valo auringon kaunis on.
Toki on
valo lemmen kaikista kaunein,
mi kasvoilla lempivän loistaa,
kun äkkiä, tietämättänsä,
hän kohtaa armahansa.
Mut kun alas aurinko käy, maan kaiken pimeä kattaa, tuli lemmen myöskin sammuu — ja saapuu yö.
Mut ah, Isän taivaisen pyhä päivä laupias on, se uudelleen yhä nousee. Tuli lemmen, mi kerran sammu, ikipäiviks se sammui pois.
Petä toinen toisiansa ei lapset ihmisten, he toinen toistaan ei hylkää, toist' uhriks tee rakkauden. Tuli sammui lemmen liekin yht’äkkiä vain — ja yö levis maailman ylle.
Valo auringon kaunis on, joka päivä sen soihtu syttyy, kaikk' katsoo kehrää sen. Mut hän, joka milloinkaan ikiliekkiä lemmen nähnyt palavan sekä sammuvan ei, hän päivän valtaa ei tunne, ei ymmärrä yön pimeää.