Mutta vähän ajan perästä hän lauloi taas — ja silloin olivat hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet ja loistivat kalpeina pimeässä; hänen kasvoihinsa saattoi joskus tulla ilme, joka muistutti ristiinnaulittua —:
Mut Luojan aurinko, ah on laupias, lempee, sen loisto ei lakkaa. Valo rakkauden, joka sammui, se ainiaaks sammui.
- Tine, sanoi hän, ja ääni kaikui äkkiä reippaana: nyt tahtoisin mennä hautuumaalle.
Sinne hän aina meni hämärissä tai illan tullen, mutta silloin olivat aina Tine ja lapset hänen kintereillään.
He pukivat päällysvaatteet ylleen ja kulkivat häikäisevän puhtaan keittiön läpi puutarhaan.
— Hyvää yötä, sanoivat vanhukset. He seisoivat keittiön ovessa.
— Hyvää yötä.
Lumi peitti puutarhan. Puissa oli huurretta. Pakkasessa kimaltelivat lumikiteet.
— Oletteko pitänyt huolta ruusuistanne, sanoi äiti Tinelle.
— Ne ovat peitossa, vastasi Tine.