— Nyt kotiin, sanoi äiti.

He menivät kotiin, lapset äidin vieressä. Oli aivan äänetöntä, ja kaikkien asumusten ovet olivat lukitut. Ihmisiä he eivät nähneet ja koirat tunsivat heidät.

Tämä oli äidin raskaita päiviä.

Heidän kotiin tultuaan, ei kynttilöitä sytytetty, eikä äiti puhunut mitään. Hän istuutui vanhan klaveerin ääreen. Koskettimet loistivat valkeina pimeässä, ja hän lauloi:

On koittava aika, kun mielin ankein elon tiedämme arvon. On koittava aika, kuin kaiken kalliin me menetämme.

Isä avasi ovensa, ja lapset näkivät hänen pitkän varjonsa.

On koittava aika, kun aatokset kulkee kuin kuolinsaatto. On koittava aika, kun kaipuukin uupuin unehen vaipuu.

Isä ei liikahtanut. Mustassa pimeydessä hän näytti seisovan kuin musta pylväs.

On koittava aika, kun muistotkin muuttuu pelkäksi pilkaks. On koittava aika, elo meillä kun ehtyy — kun kuolohon käymme.

Isä sulki oven.