— Sitäpä ne eivät teekään.
— Tottakai.
— Ei, siinä ne juuri väärentävät elämän ja vievät meiltä rohkeuden katsoa totuutta suoraan silmiin.
— Mitä totuutta?
— Totuutta.
Hän vaikeni hetkiseksi. Vanhin poika makasi hänen jalkojensa juuressa ja katseli hänen ihania kasvojaan:
— Minä tunnen sen, sanoi hän, mutta nuo — runoilijat — (ja hän lausui sanan ylpeällä ivalla) niilläkö olisi rohkeutta sanoa se…
- Etsin, olisiko maailmassa ollut yhtäkään, joka olisi uskaltanut sitä sanoa.
— He kirjoittavat elämäkertoja, joita itsekin voisimme tekaista, he sepittävät runoja, joita me itse osaisimme klaveerin ääressä laulaa … Mutta totuutta he eivät sano … Niin, kirjansitojat ovat ainoat, jotka tuntevat heidät. Ovathan he olleet runoniekkojen kanssa tekemisissä Aatamin ajoista asti ja ovat oppineet kultaamaan heidän vaiheittensa selät… Niinpä kai, jatkoi hän puhettaan ja hymyili hiukan: Kirjakauppiaatkin taitavat olla niiden perillä — he hymyilevät aina niin ystävällisesti, kun myyvät kirjoja, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: Kas, kun et ole jo viisastunut… mutta ole hyvä — ja osta vain uusi valhe… Hän jäi istumaan kädet ristissä, ja äkkiä puhui hän aivan rauhallisesti:
— Minua vain ihmetyttää, että kaikki ovat niin tyhmiä, ettei ole yhtäkään niin viisasta, että antaisi kivittää itseään ilmaistuaan totuuden.