Minkä totuuden? sanoi Tine, joka äidin lukupuuskan kestäessä oli käynyt aivan toivottomaksi.
Äiti istui hetken vaiti:
— Oi, sanoi hän, pitäjänvoudin poika tunsi sen. Mutta hän ei osannut edes tavata ja oli niin veltto, ettei hänestä ollut runoilijaksi.
Tine, joka ei mitään ymmärtänyt, sanoi johtaakseen puheen toisaalle:
— Niin, muuhun hän ei kelvannut, kuin saattamaan ihmisiä onnettomuuteen…
— Hän ei saattanut heitä onnettomuuteen, sanoi äiti, hän rakasti ja lakkasi rakastamasta — — — kun se oli ohi…
— Kun se oli ohi?
— Niin — himo…
— Sillä siinä on salaisuus: muuta ei ole kuin vietti, ja se yksinään on herra ja mestari.
— Hinro karjuu tyhjää taivasta kohden — se yksin.