— Mutta, ja äiti teki liikkeen kädellään: ei puhuta tästä enää… minkä vuoksi minä sanoisin totuuden?
— Luuletteko, että on lumituisku tulossa, kysyi hän.
Hänen kasvojaan valaisi tulen punainen hehku…
Sitten hän nousi. Hänen askeleitaan tuskin kuului lattialla.
Kauan kaikui hiljainen alkusoitto, sitten hän lauloi.
Lepo vainaille anna, lepo vainaille anna — elämään älä muistoja konsana kutsu, sydämelleni kuolleelle ah lepo anna, levon, lohdun kuolema yksin antaa. sydämelleni kuolleelle ah, lepo anna.
Kevätaamuin ennen, kun syreenit tuoksui, kun paahteessa päivän oven tempasit auki ja kuiskasit riemusta säteillen: "Suo vielä päivä, elämään viel' yksi suo ainoa päivä."
Me iltoina tyyninä, hiljaisina esikaupungin puiden siimeksessä kävelimme riemuiten, äänettöminä. Unelmoiden ja vuoroin kyynelöiden.
Sydämelleni kuolleelle suo lepo, rauha, älä unta sen häiritse. Levon, lohdun kuolema yksin antaa. Elämään älä muistoja konsana kutsu, älä häiritse kuolleen syämeni unta. — — —
Päivät pitenevät, ja äidin ompelupöydällä oli lumipisaroita lasissa. Tine löysi niitä yhtämittaa lumen alta. Hän tiesi, paikat missä ne kasvoivat ja hän kaivoi kaivamistaan kunnes löysi niitä.