Ainoastaan yhdessä kohdassa syntyi alusta alkaen erimielisyyttä tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä. Se koski Wetterhoffia. On tarpeetonta tässä lähemmin kajota tähän seikkaan, joka silloin tuotti meille paljon huolta ja josta sittemmin oli niin valitettavat seuraukset. Lyhyesti: Fabritius ja minä jääkärien kannattamina katsoimme yrityksemme edun vaativan, että me edelleenkin antaisimme kannatuksemme sille toiminnalle, jonka tämä taitava dilettanttidiplomaatti niin suurella menestyksellä oli pannut alulle. Me tunsimme hänen heikkoutensa, mutta olimme vakuutettuja, että ne olivat tehtävissä vaarattomiksi ja että hän mielellään mukautuisi meidän ohjeisiimme, jos vain tuntisi olevansa varma, että häntä pidetään ja rehellisesti kohdellaan järjestön edusmiehenä. Siitä ei vapaaherra von Bonsdorff tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eikä siinä kyllä että hän asettui mieskohtaisesi taipumattoman torjuvalle kannalle — hän tiesi myöskin ilmoittaa, kuten olen päiväkirjaani merkinnyt, »että kotimaassa ei haluta olla missään tekemisissä Wetterhoffin kanssa, vaikkakaan ei tahdota häntä 'desavueerata'.» Hän ei ottanut huomioon, että kieltäytymällä tunnustamasta Wetterhoffia hänet juuri 'desavueerattiin'; olihan tämä hyvin arkaluontoisessa asemassa saksalaisiin nähden. Keiden puolesta vapaaherra von Bonsdorff katsoi voivansa puhua tässä asiassa, siitä ei minulla ole selkoa. Ainakin uskoimme saattavamme olla varmoja siitä, että se keskuskomitean jäsen, joka kuun alussa oli käynyt Tukholmassa ja siellä tehnyt Wetterhoffin tuttavuutta, oli asiassa meidän kannallamme.
Minä en voinut jättää ilmoittamatta Wetterhoffille, missä kurssissa hänen osakkeensa olivat. Syyskuun 25 p:nä hän saapui jälleen Tukholmaan. Hän oli, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy, ollut sangen tyytymätön edellisen käyntinsä tulokseen, mikäli sen tarkoituksena oli maaperän tunnustelu Ruotsissa. Hänen asemansa lienee tosiaan ollut aika kiusallinen sen jälkeen, mitä hän oli uskotellut Saksan sodanjohtajille päämajassa. Toiveet Ruotsin »mukaantulosta» tuntuivat supistuvan eivätkä suurenevan. Sitä seikkaa, että Badenin prinssi Max oli saanut hylkäävän vastauksen ehdotukseensa, että Ruotsin yleisesikunta lähettäisi jonkun upseerin neuvottelemaan Saksan yleisesikunnan kanssa, pidettiin Berliinissä peräti pahana merkkinä.
Tukholmassa Wetterhoff saattoi todeta, kuinka epävarmaksi hänen asemansa oli tullut tai oikeastaan edelleen oli meidän järjestössämme. Se kokous, joka pidettiin asiaa varten ja johon ottivat osaa Wetterhoff, Erich ja Castrén sekä Fabritius ja minä, ei hevin saattanut häntä tyydyttää. Oli niin ollen anteeksi annettavaa, että hän neuvoi lykkäämään von Bonsdorffin ja Erichin suunniteltua matkaa Berliiniin.
Tuo sangviininen mies pani kuitenkin nyt näihin ikävyyksiin verraten vähän painoa: Hän mainitsee päiväkirjassaan, että hänen matkansa tarkoituksena oli Suomea koskevien tietojen hankkiminen suurelle hampurilaiselle pankkiirille Max Warburgille, jonka alivaltiosihteeri Zimmermann oli lähettänyt Ruotsiin koettamaan vielä kerran vaikuttaa Wallenbergiin. Hän saikin todella tavata Warburgin syyskuun 26 p:nä ja teki meille sitten selkoa keskustelustaan tämän kanssa. Warburg oli näköjään vallan tyytyväisenä selittänyt nyttemmin olevansa »in einem Boot» (samoilla rattailla) Ruotsin ulkoministerin kanssa. Ilman Wallenbergia ei missään tapauksessa voitu mitään tehdä. Ruotsin yhtyminen sotaan oli edelleenkin hyvin tärkeää, vaikkakin enemmän »tulevaispoliittisista» kuin sotilaallisista syistä. Mitä Suomeen tuli, pitäisi sen Warburgin mielestä muodostaa luja valtioliitto Ruotsin kanssa. »Finnland werden wir so wie so erobern, die Ålandsinseln werden wir jedenfalls nehmen»[24] — niin oli tuo mahtava rahamies lausunut.
Nämä avomieliset tunnustukset olivat ylen mielenkiintoisia, varsinkin kun ne oli lausunut mies, jolla oli saksalainen (oikeammin saksalais-juutalainen) rahamaailma takanaan ja joka sitäpaitsi oli keisari Wilhelmin luottamusmies. Me koetimme senvuoksi järjestää kohtauksen hänen ja »Suomen Helsingissä olevan vapausjärjestön kahden täällä oleskelevan etevän jäsenen kanssa» (vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin), mutta Warburg ilmoitti meille, ettei hän halua vastaanottaa suomalaisia, ilmeisestikin, jottei loukkaisi Wallenbergia. (Wetterhoffin laita oli toinen, hän kun oli Saksan alamainen.) Paremman puutteessa toimitimme hänelle minun kirjoittamani »Berichtin» Suomesta hänen käytettäväkseen keskustelussa Wallenbergin kanssa seuraavana päivänä. Hän lähetti minulle siitä kohteliaan kiitoksen. Turhia olivat myöskin yrityksemme, että Warburg vastaanottaisi asessori Uno Kurténin, joka sillä hetkellä oli Tukholmassa ja olisi voinut antaa hänelle tietoja maamme taloudellisista oloista. Syyskuun 29 p:nä saksalainen pankkiiri matkusti yöpikajunalla etelään.
Mutta meistä ei hän kuitenkaan päässyt. Käyttäen vanhaa reportteritemppua olin ostanut lipun samaan junaan kuin hän — en tietenkään Malmöhön tai Berliiniin saakka, vaan ainoastaan Katrineholmiin. Kun juna oli lähtenyt keskusasemalta ja kulkenut pitkän vuortenalaisen tunnelin läpi Söderissä, raoitin herra Warburgin makuuosaston ovea, sanoin nimeni ja kysyin, ottaako hän vastaan. »Aber natürlich» (tietysti), kuului ystävällinen vastaus. Pyydettiin istumaan, tarjottiin voileipiä ja olutta ja niin sain keskustella tunnin ajan vanhan herran kanssa.
Warburg oli lukenut minun »Berichtini» ja kyseli yksityiskohtaisesti Suomen oloista, ensinnäkin Suomen vapausjärjestön sotavalmeudesta. Mielessäni välähti toivo, että minulla olisi Wetterhoffin harvinainen kyky kuvata tulevaisuusmahdollisuuksia nykyhetken todellisuutena. Mutta ei, parasta oli sentään sanoa silkka totuus, ja niin sai Warburg kuulla suunnilleen samaa, mitä von Essen oli ilmoittanut: sotavalmeutemme oli kurja, mutta taisteluhalumme suuri. Pankkiiri nyökkäsi hyväksyvästi. Sotavalmeuden laidan tiesi hän ennestään ja uskoi kyllä senkin, mitä sanoin kansamme tahdosta nousta taisteluun, kun aika on tullut, vaikka hän kyllä oli kuullut päinvastaistakin väitettävän.
»Entä mitä tiedätte venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla?» jatkoi hän.
Niistä minulla oli hyvä selko, kun äskettäin olimme saaneet tarkkoja tietoja linnoitustöiden kulusta ahvenanmaalaiselta Sundbergilta. Osan niistä olin pari viikkoa sitten julkaissut Stockholms Dagbladissa. Vältin viitatakaan siihen, että tiesin, mitä Warburg oli lausunut Wetterhoffille kolme päivää sitten Saksan aikomuksesta »ottaa Ahvenanmaa», mutta saatoin lukea hänen ajatuksensa: jos siihen yritykseen tahdotaan ryhtyä, täytyy sen tapahtua ennen kuin saariryhmä on muutettu vaikeasti vallattavaksi linnoitussikermäksi.
Mutta matkatoverini oli kuitenkin ensi sijassa rahamies, ja niin siirtyi keskustelu pian Suomen taloudellisiin oloihin. Kysymyksiä sateli. Miksei ystäväni Uno Kurtén ollut apunani? Hän olisi ollut sälytetty numeroita täyteen ja osannut esittää ne sopivassa ammattiasussa. Vastasin kuitenkin parhaani mukaan ja lupasin myöhemmin lähettää tilastollisen selonteon Suomen taloudellisista suoriutumismahdollisuuksista Venäjästä irtaantumisen jälkeen.