Warburg tarttui lupaukseen kiinni ja lisäsi, että Venäjä pitäisi rauhanteossa velvoittaa olemaan koroittamatta nykyisiä tulleja mitä Suomeen tulee. Pitäisi saada selonteko siitä, missä määrin Suomi haluaa tullihelpotuksia Saksalta. Saksa ei luultavasti suostuisi suoranaiseen tulliunioniin Ruotsin ja Suomen kanssa; se ei halua sellaista myöskään Itävallan eikä Turkin kanssa.
Puhekumppanini suvaitsi sitten ruveta laskemaan hiukan leikkiä minun vähäpätöisyyteni kanssa.
»Kuinka paljon juutalaisia voitte vastaanottaa Suomeen?» kysyi hän lystikäs vilke silmässään. »Kenties 300 000?»
»Herra siunatkoon», vastasin minä ollen säikähtävinäni. »Tiedättehän, että Suomessa on vain vähän päälle kolme miljoonaa asukasta!»
»No, mutta 30 000?»
»Mistä me saisimme tilaa niille? Vai luuletteko meikäläisten talonpoikien haluavan suurta osaa Venäjän kyläkiskureista niskoilleen?»
»Niin», sanoin leikkisä pankkiiri hyväntuulisesti, »eiväthän ne Venäjän juutalaiset taida olla Jumalan parhaita lapsia. Mutta 3 000 te aina sentään voisitte ottaa?»
Nyt katsoin minäkin tilaisuuden sopivaksi hymyillä. »Kukaties», sanoin, »se riippuu siitä, kuinka paljon halpaa rahaa he voivat meille lainata.»
Me lähestyimme Katrineholmia. Mutta Warburgilla oli vielä muutama sana
minulle sanottavana, eikä se ollut enää leikkiä, vaan täyttä totta.
Minä olin ottanut vapauden kysyä, minkä vaikutuksen hän oli saanut
Ruotsista ja mitä toiveita hän arveli olevan Ruotsin yhtymisestä sotaan.
»Hm», vastasi pankkiiri, »täällä olen saanut sen vaikutelman, että useimmat johtavat henkilöt ovat sotaan yhtymisen puolella, mutta että vaaditaan jotakin ulkonaista faktumia, joka antaa Ruotsille oikeuden ja aiheen ryhtyä sotaan. Sellainen faktum voisi syntyä, jos Ruotsin ja Englannin nykyiset neuvottelut raukeavat. Sitävastoin on sangen epävarmaa, nostattaisiko sotatoiminta Suomessa Ruotsin todellakin aseisiin. Mahdollisesti se aiheuttaisi ainoastaan mobilisoinnin. Siinä käsityksessä oli m.m. amiraali Lindman.»