»Entä ulkoministeri Wallenberg?» rohkenin kysyä. »Mikä hänen käsityksensä on?»
Nyt oli kuitenkin puhekumppanini avomielisyys lopussa. Vastauksena oli kartteleva fraasi ja olkainkohautus. Kysymykseni oli ilmeisesti ollut taitamattoman tunkeileva. Haihduttaakseni sen vaikutelmaa aloin puhua Ruotsin aktivismin edistyksestä viime aikoina. Warburgilla ei kuitenkaan ollut suurta luottamusta herra Adrian Molinin propagandan menestykseen. »Mutta», sanoi hän, »jatkakaa te suomalaiset vain Ruotsin mielipiteen muokkaamista. Kenties se kuitenkin johtaa johonkin.»
Juna pysähtyi Katrineholmissa. Minä erosin ystävällisestä vanhasta herrasta, kun olin hänen pyynnöstään vielä uudistanut lupaukseni esittää hänelle Denkschrift'issä, mitä olin hänelle Suomesta kertonut.
Eikö tuo viisas rahamies ollut arvostellut asemaa oikein asettuessaan epäilevälle kannalle Ruotsin aktivistien vakuutuksen suhteen, että tarvittiin vain sotatoimintaa Suomessa, jotta Ruotsi tarttuisi aseisiin? Tuskin hän myöskään ajatteli, että Englanti olisi niin mieletön, että rikkoisi välit Ruotsin kanssa transitokysymyksen järjestelyn vaikeuden vuoksi. Mutta mitä toiveita oli näin ollen Ruotsin yhtymisestä sotaan?
Se ajatus piti minua kauan valveilla maatessani hotellihuoneessani Katrineholmissa mietiskellen äskeistä keskustelua. Mikä vastasi suuremmassa määrässä Warburgin sisintä ajatusta, se joltinenkin optimismi, jota hänen lausuntonsa Wetterhoffille osoittivat, vaiko se peitelty pessimismi, johon hänen sanansa minulle olivat päätyneet, huolimatta kaikesta hyväntahtoisesta mielenkiinnosta vapauspyrkimyksiimme ja varsinkin niihin hyviin kauppoihin, joita saksalainen rahamaailma voisi tehdä Saksan avulla vapautetussa Suomessa? Luultavasti hän oli näinä kolmena päivänä saanut antaa osan niitä kuvitelmia raueta, joita hänellä kukaties oli Ruotsista ollut. Mutta miten kävi silloin ylvään vakuutuksen: »Finnland werden wir so wie so erobern»? Niinhän oli keisari Wilhelmin finanssi-neuvonantaja lausunut, mutta ikävä kyllä se ei vähääkään velvoittanut Saksan sodanjohtoa.
Erään toisenkin huomattavan saksalaisen poliitikon tapasin näinä päivinä: kirjailijan ja Itä-Euroopan pulmien tuntijan, toht. Paul Rohrbachin. Se tapahtui eräillä päivällisillä toht. Adrian Molinin luona tämän kauniissa huvilassa Lidingössä. Vieraiden joukossa olivat myöskin von Bonsdorff ja Erich. Rohrbachin käsitys asemasta ei ollut meille erikoisen rohkaiseva. Saksan kaikki ponnistukset lähitulevaisuudessa — sanoi hän — tulisivat kohdistumaan Balkanille ja Ukrainaan. Saksan voimat eivät riittäisi rynnistykseen Itämerenmaakuntia ja Suomen kautta Pietaria vastaan, ellei Ruotsi tulisi avuksi. Jos sitävastoin Ruotsi suostui Venäjää vastaan suunnattuun sotilassopimukseen, oli Saksan rynnistys pohjoista kohti mahdollinen. Ruotsin pitäisi tehdä päätöksensä pian, muutoin on liian myöhäistä… Rohrbach lisäsi, että Saksan ulkoministeriössä harrastetaan rynnistystä pohjoiseen enemmän kuin yleisesikunnassa. Suuria toiveita Ruotsin ryhtymisestä sotaan ei Rohrbach kuitenkaan ollut täällä oleskellessaan saanut.
Siis jälleen sama juttu: kaikki riippui Ruotsista, mutta Ruotsi ei tahtonut… Läsnäolevat ruotsalaiset aktivistit selittelivät tosin Rohrbachille innokkaasti, että Saksan sotaretki Suomeen on tarpeen, Ruotsin »saamiseksi mukaan». Mutta saksalaiset tahtoivat ilmeisesti, että Ruotsi tekisi päätöksensä ennenkuin he itse ryhtyisivät asiaan. Sillä kuka takaisi, ettei Ruotsi jättäisi Saksaa pulaan, jos tämä lähettäisi maihinnousujoukon Suomeen ja suomalaiset nousisivat kapinaan? Ehkäpä rajoittuisi kaikki vain Ruotsin mobilisointiin, kuten amiraali Lindman oli sanonut Warburgille. Keskustelu ei koskaan päässyt tästä umpikehästä.
Ja kuitenkin saimme me juuri silloin kuulla yhtä ja toista, joka tuntui viittaavan siihen, että Ruotsin aktivistit eivät ihan aiheettomasti odottaneet saksalaisten rynnistyksen Suomeen tekevän valtavaa vaikutusta Ruotsissa. Niinpä eräs heistä tiesi kertoa pisteliäitä juttuja eräästä vasemmistovärisen n.s. Palmstiernan kerhon kokouksesta, jonne Hjalmar Branting oli tuonut vastasaapuneen ranskalaisen sosialistin ja emissarion André Waltzin. M.m. oli myöskin Ahvenanmaan-kysymys tullut puheeksi, ja Branting oli tällöin lausunut, että olisi otettava harkittavaksi, eikö Ruotsin pitäisi ottaa osaa sotaan Venäjää vastaan ja Saksan puolella, jos saksalaiset miehittäisivät Ahvenanmaan tai nousisivat maihin Suomen etelärannikolla.
Tähän aikaan puhuttiin eräistä huomiotaherättävistä »kääntymyksistä» Ruotsin vapaamielisessä leirissä. Minäkin voisin siitä kertoa sanasen. Syyskuun 16 p:nä oli vaimoni kutsunut Suomeen lämpimästi kiinnostuneen, mutta ympärysvaltain ystäväksi hyvin tunnetun idealistin, pormestari Carl Lindhagenin meille päivällisille yhdessä aktivistien Klockhoffin ja Järten kanssa. Lindhagen oli juuri silloin palannut kolmiviikkoiselta Saksanmatkalta täynnänsä sen urhean kansan ihailua. »Ei hiuskarvaakaan saa koukistaa Saksan kansan päästä», huudahti hän. Menipä hän niin pitkälle, että suorastaan pelkäsi ympärysliiton voittoa. Brantingia hän jyrkästi paheksui.
Mutta näistä mielialoista ja vaihtelevista sympatioista oli askel todelliseen aktivismiin sangen pitkä. Ruotsin vapaamielisten keskuudessa oli Suomella monta vilpitöntä ystävää, mutta meidän uskallettua politiikkaamme he eivät ymmärtäneet. Sensijaan he neuvoivat meitä innokkaasti niinkuin ennenkin kiinnittämään toiveemme. Venäjän vapaamielisiin perustuslaillisiin puolueihin. He eivät ottaneet uskoakseen, että vapaamieliset venäläiset olivat melkein yhtä suuria imperialisteja kuin vanhoilliset. Kun valittelin sitä Rohrbachille, vakuutti hän vilkkaasti voivansa esittää kuinka monta todistusta tahansa siitä, että Suomella ei ole paljon odottamista Venäjän vapaamielisiltä. Muistelenpa, että hän julkaisi siitä kirjoituksenkin Dagens Nyheterissä. Mutta senlaatuisiin ennakolta vakiintuneisiin käsityksiin ei kerta kaikkiaan voi asiallisilla syillä sanottavasti vaikuttaa. Vapaamieliset ruotsalaiset ystävämme eivät voineet ymmärtää, miksi me emme saattaneet suostua ajattelemaan tyyntä ja onnellista tulevaisuutta vapaan ja perustuslaillisen Venäjän suojassa. Tämä ja paljon muuta täytyi Pehr Norrménin ja minun todeta, kun syyskuun 30 p:nä kutsuttuina otimme osaa erääseen radikaalisen kerhon keskustelukokoukseen. »Lohduton vaikutus asianomaisten poliittisesta kannasta», olen merkinnyt päiväkirjaani.