Mitä olen sanonut liberaaleista, koski vielä suuremmassa määrässä Ruotsin sosialidemokraatteja, jotka noudattivat melkein kaikki Hjalmar Brantingin ohjeita Suomen suhteen noudatettavasta politiikasta. Loistavina poikkeuksina olivat ainoastaan ne kolme tai neljä etevää puolueen jäsentä, jotka kuuluivat aktivistien pieneen, tarmokkaaseen falangiin. Pari muuta, kuten vapaaherra Palmstiema, osoitti ainakin itsenäisyyspyrintöjemme ymmärtämystä.

Me teimme kuitenkin tähän aikaan ja myöskin myöhemmin useita yrityksiä antaaksemme Ruotsin sosialidemokraateille oikeamman käsityksen Suomessa vallitsevasta asemasta. Esimerkkinä siitä, minkälaiseksi ajatustenvaihto heidän kanssaan muodostui, mainitsen tässä otteen eräästä Wald. Strömin minulle syyskuun 16 p:nä lähettämästä kirjeestä. Hän oli kesällä palvellut Wetterhoffin toimistossa Berliinissä, mutta oleili nyt Malmössä vastaanottaakseen pohjoisesta saapuvia rekryyttejä ja lähettääkseen heidät edelleen Saksaan. Suomalaisena sosialidemokraattina hän oli minun pyynnöstäni kääntynyt Arbetet-lehden toimittajan toht. Lövegrenin puoleen saadakseen ottaa osaa siihen sosialidemokraattien puoluekokoukseen, joka juuri silloin oli pidettävä Malmössä. Tätä ei hänelle kuitenkaan voitu sallia, koska se muka ei puoluesääntöjen mukaan ollut luvallista.

»Toht. Lövegren», kirjoitti Ström, »ei muuten uskonut että kokouksessa tulisi tapahtumaan mitään mielenkiintoista; mitään väittelyä ei ollut odotettavissa. Rydénin sanat olisivat arvatenkin kokouksenosanottajain käsityksen uskollisena ilmauksena ja mitä hän tulisi sanomaan, sehän tiedettiin. Toht. Lövegren kuuluu itse Brantingin ryhmään. Minä hyökkäilin huvikseni hiukan hänen kimppuunsa. Hän oli ilmeisesti hämillään siitä, että minä en oikein saattanut ymmärtää Ruotsin sosialidemokraattien käsitystä, että Suomi saavuttaisi todellisen autuutensa Venäjän helmassa. Hänestä oli kiusallista kuulla minun kertovan, minkälaiset olot ovat olleet ja ovat vielä. Hän viittasi koko ajan tulevaisuuteen. Duuma tulisi saamaan käsiinsä vallan, virkavalta menettäisi mahtinsa ja perustuslaillisen uuden valtiomuodon turvissa voisi Suomi kulkea valoisaa ja onnellista tulevaisuutta kohti. Englanti ja Ranska tulisivat rauhanteossa voimakkaasti esiintymään Suomen eduksi, ehkäpä kerrassaan vaatimaan sen vapauttamista. Kun kysyin, uskooko hän todella, että Englanti taikka Ranska rauhanteossa tekisivät niin pitkälle meneviä vaatimuksia, tuli hän aran näköiseksi. Ehkäpä Venäjä tuntisi tarvetta hyvittää (mitä se on rikkonut), ehkäpä se tahtoisi olla jalomielinen, ja silloinhan olisi Suomi lähinnä, yritteli hän edelleen. Minä hymyilin hiljaa ja surumielisesti ja sanoin hyvästi.»

Kirjeen loppu sisältää mietelmiä ja arveluita omien sosialidemokraattiemme kannasta mitä itsenäisyysliikkeeseen tulee.

Oikeastaan nyt, syyskuun lopulla, merkitsi verraten vähän, osoittiko se tai tämä henkilö tai ryhmä Ruotsissa suurempia tai pienempiä aktivistisia taipumuksia. Toiveet Ruotsin sotaan yhtymisestä, jotka olivat vielä äsken näyttäneet aika lupaavilta, alkoivat taas pienentyä. Psykologisesti otollinen hetki, jonka saksalaisten valtavat voitot itärintamalla olivat luoneet, oli mennyt ohi. Sen jälkeen kun saksalaiset syyskuun 19 p:nä olivat vallanneet Vilnan ja itävaltalaiset työntäneet venäläiset takaisin Ikwan ja Styrin yli, oli eteneminen tauonnut ja toiveikas liikuntasota rintamalla Itämeri—Karpaatit jähmettynyt yhtä yksitoikkoiseksi asemasodaksi kuin se, joka jo kauan oli vallinnut länsirintamalla. Rohrbach oli ollut aivan oikeassa huomauttaessaan, että Saksan kaikki ponnistukset keskittyisivät lähitulevaisuudessa etelään. Siellä oli Bulgarian yhtyminen sotaan keskusvaltaan puolella tuossa tuokiossa tulossa — sodanjulistus tapahtui lokakuun 6 p:nä. Mackensen valmisti itävaltalaisten kanssa musertavaa hyökkäystänsä Serbiaan. Englantilaisia ja ranskalaisia joukkoja nousi maihin lokakuun 2 p:nä Salonikissa. Sanalla sanoen, tapahtumain painopiste idässä oli siirtynyt kauas Itämereltä.

Saksan puolelta jatkettiin tosin vielä pyrkimystä »saada Ruotsi mukaan», mutta enemmän periaatteen vuoksi kuin siinä uskossa, että se todella onnistuisi. Wetterhoff merkitsi päiväkirjaansa syyskuun 21 p:nä: »En tällä hetkellä tosiaan tiedä, halutaanko lainkaan sitä, minkä Falkenhayn kuukausi sitten vakuutti minulle olevan niin toivottavaa.» Asianlaita oli kaiketi se, että Saksassa sangen hyvin tiedettiin, että ainoa toimi, joka mahdollisesti voisi saada Ruotsin liikkeelle, oli saksalaisten jatkuva eteneminen pitkin Itämerenrannikkoa. Paljon myöhemmin, elokuussa 1916, sanoi minulle ministeri von Lucius, että Wallenberg vuosi sitten oli sanonut hänelle, että Ruotsi tulisi asettumaan uhkaavalle kannalle Venäjää kohtaan ja mobilisoimaan, jos saksalaiset jatkavat rynnistystään Pietaria kohti.[25] Tämä oli paljon niin varovaisen miehen kuin Wallenbergin sanomaksi. Mutta ilman sellaista väkevää sysäystä oli Ruotsi tuskin saatavissa luopumaan ankaran puolueettomalta kannaltaan. Sympatiat Suomea kohtaan ja pelästys venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla olivat olleet riittämättömät kannustimiksi.

Joka tapauksessa oli anteeksiannettavaa, että me Tukholmassa tähän aikaan arvostelimme asemaa toivehikkaammin. Erinäiset neuvottelut olivat antaneet meille pitkälle meneviä toiveita. Lokakuun 1 p:nä lähetettiin asessori Kurténin mukana Suomeen sanoma, joka lienee vaikuttanut hämmästystä herättävästi johtajien keskuudessa Helsingissä. Sanoma sisälsi, että toiveet saada Saksa sotatoimintaan Suomessa nykyjään olivat sangen pienet, mutta että Saksan puuttuminen asiaan on varma, jos Ruotsi tulee mukaan. Mitä raportissa muuten sanottiin ehdosta, mikä ruotsalaisten aktivistien puolelta pantiin Ruotsin osanottamiselle sotaan, ei sovellu vielä julkaistavaksi. Kuriositeetin vuoksi otan tähän kirjeen, jonka pian sen jälkeen saimme vastaukseksi. Se oli kirjoitettu kauppakirjeen muotoon.

Helsingissä lokakuun 9 p:nä 1915.

K. Herra johtaja — — —

Tukholma.